Kauhun vuosi 1918

Lempäälässä

Lempäälällä oli strategisesti tärkeä merkitys vuoden 1918 sodassa, jossa punaiset ja valkoiset suomalaiset taistelivat toisiaan vastaan. Rauhallinen maalaiskunta joutui sotatapahtumien keskipisteeseen sijaintinsa sekä erityisesti paikkakunnan läpi kulkevan rautatien takia.

Sodan ensimmäiset viikot Lempäälä eli hiljaiseloa. Aluksi sodan alkamista tuskin huomasi. Tosin koska Lempäälä sijoittui punaisten hallitsemalle puolelle Suomea, punakaarti otti haltuunsa pitäjän tärkeimmät kohteet, rautatieaseman, puhelinkeskuksen, kunnantalon ja säästöpankin. Maassa vallitsi nälänhätä ja ruuasta oli pulaa, joten punaiset alkoivat hankkia elintarvikkeita pakko-otoin. Lisäksi he takavarikoivat aseita epäluotettavina pitämiltään yksityishenkilöiltä sekä tekivät kotitarkastuksia. Paikkakunnalla liikkui huhuja talonisäntien joutumisesta punaisten tappolistoille, ja joitakin uhkailtiin ja vietiin kuulusteltaviksikin.

Lempäälän alueella käydyt taistelut liittyivät kamppailuun Tampereen hallinnasta. Kun valkoisten joukot marssivat kaupunkia kohti, eversti Karl Wilkman sai käskyn marssia Kangasalan kautta Lempäälään ja vallata sen, jotta saartorengas sulkeutuisi ja rautatie katkaistaisiin. Lempäälä valloitettiin lyhyen taistelun päätteeksi punaisten lähtiessä pakoon marianpäivänä.

Punaiset ryhtyivät kuitenkin melko pian yrittämään paluuta Lempäälään. Kiivaana kävi muun muassa taistelu strategisesti merkittävästä, Lempäälän ja Vesilahden välimaastossa sijaitsevasta Näppilän sillasta. Sodankäynti juuttui paikkakunnalle viiden viikon ajaksi. Kun taistelu Tampereesta oli päättynyt valkoisten voittoon, myös Lempäälän valkoisten puolustajien tilanne alkoi helpottua heidän saatuaan avukseen lisävoimia, muiden mukana ruotsalaisten vapaaehtoisten prikaatin.

Taistelujen seurauksena tykkituli sytytti tuleen useita taloja kirkonkylässä. Lempäälän eteläosissa paloivat mm. Innilän, Sotavallan ja Kelhon kartanot. Huhtikuun lopulla, kun punaiset lopulta joutuivat perääntymään, pääsi vallalle ns. punainen terrori, jonka seurauksena surmattiin joitakin Lempäälän eteläosien asukkaita, mm. Perälästä Oskari Mattila ja Sarkkilasta toinen Ryödin isännistä. Rikalassa punaiset ampuivat Roope Inkilän ja Metsäkansan puolella Mottisen sukuun kuuluneen Karl Arolan.

Sodan päätyttyä myös Lempäälässä alkoivat oikeudenkäynnit ja punaisten rankaisu. Arviot teloitettujen lukumäärästä vaihtelevat muutamista kymmenistä useihin satoihin. Teloituspaikkana oli Ämmänristinmäki, jonne punaiset myös haudattiin. Useimmat papit eivät siinä tilanteessa suostuneet siunaamaan punaisia, mutta Lempäälässä nuori pastori Toivo Hannula osoitti suurta rohkeutta siunatessaan joukkohautaan kätketyt punaiset.

Suojeluskunnan kenttäoikeuden pöytäkirjoja ei Lempäälässä ole säilynyt. Muistitiedon mukaan ne hävitettiin myöhemmin, että

"lempääläisten sukujen jälkeläiset eivät joutuisi häpeään ".

Kaikkia syytettyjä ei teloitettu, vaan osa joutui vankileireille, Lempäälästä kaikkiaan 360, joista 30 oli naisia ja 15 lapsia. Kun koko maa kärsi elintarvikepulasta, ruokaa ei riittänyt vangeillekaan. Suuri osa sodan uhreista menetti henkensä juuri vankileireillä, joilla myös kulkutaudit raivosivat.

Suurin osa sotavangeista armahdettiin loppuvuodesta 1918. Vapautumista helpotti, jos kotipaikkakunnan valkoiset sitä suosittelivat. Jotkut isännät auttoivat alustalaisiaan ja työmiehiään pois leireiltä. Palatessaan vangit olivat yleensä niin kurjaan kuntoon laihtuneet, että omaiset tuskin heitä tunnistivat.